Liat valinnan mahdollisuudet kuormittavat. Työ- ja vapaa ajan rajat ovat hämärtyneet. Työelämä on usein viritetty niin tiukalle, että pienikin yksityiselämän haaste aiheuttaa vaikeuksia selvitä työstä ja toisin päin. Valinnan mahdollisuudet ovat kasvaneet nopeasti eikä juuri mikään
elämänalue ole sitä vapaa. Muutos koskee koko yhteiskuntaa, joten yksilötasolla vaikuttaminen on haastavaa.

Valinnanvapauden lisääntyminen on hiipinyt elämäämme vähitellen. Aluksi taistelujen kautta ja nyt kuin itsestään kierroksia keräten. Yhtenä taustatekijänä on yksilöä korostava kulttuuri, jonka tavoitteena on tuottaa rajattomia valinnan mahdollisuuksia. Näin voi sitten valita omien mieltymyksiensä mukaisesti itselleen sopivan elämän. Kulttuurimme tuottaa vapautta ja mahdollisuuksia enemmän ja enemmän. Samaan aikaan kuitenkin näyttää, ettemme osaa hallita kaikkia tarjoutuvia mahdollisuuksia. Yhä useampi päätyy tilanteeseen, jossa omat voimavarat eivät tahdo riittää.

Viikonloppuaamut 1990 vs 2020

Käytännössä muutosta voi havainnollistaa vertaamalla lasten 1990-luvun viikonloppuaamuja nykypäivään. Lapsuudessani 1990-luvun taitteessa viikonloppuaamut olivat aitoa aivojen lepuutusta. Piirrettyjä näytettiin televisioista pääasiassa yhdeltä kanavalta. Samaa telkkaria katsottiin yhdessä sisarusten kanssa, kuten muutkin lapset kodeissaan. Ainoa vaativa homma oli kävellä vaihtamaan kanavaa, kun piirretyt vaihtuivat kanavalta toiselle. Piirretyt loppuivat tietyllä kellon lyömällä ja silloin oli aika siirtyä leikkimään.

Toista se on nykyään omilla lapsilla ja heidän ikätovereillaan. Ensin heidän pitää valita, millä välineellä katsovat ohjelmaa: kännykällä, tietokoneella, tabletilla vai telkkarista. Sen jälkeen pitäisi vielä päättää, mitä katsoa. Siinä vaihtoehtojen luetteleminen tuntuukin jo niin mielipuolisen monipuoliselta, että antaa olla. Jokaiselle on oma laite ja viihdyttävää sisältöä voi katsoa jopa kellon ympäri.

Ulkopuolelta emme voi enää päätellä, kuka voi hyvin ja kuka ei

Valitsemisen taakka Samalla kun mahdollisuudet tehdä itsenäisiä valintoja tarpeidemme mukaan laajasta mahdollisuuksien kirjosta ovat runsastuneet, ei mielemme hyvinvointi olekaan parantunut vaan päinvastoin. Esimerkiksi Mieli ry:n mukaan joka viides suomalainen kokee vuosittain jonkun mielenterveyden haasteen. Sairauslomissa monilla aloilla mielenterveydenhaasteet ovat suurempi sairauslomien syy kuin somaattiset sairaudet. Työkyvyttömyyseläkkeistä 55 % on jo mielenterveyden haasteista johtuvia. Vaikka mielenterveydenhaasteiden kasvun absoluuttisesta määrästä on kiistaa, trendi on joka tapauksessa nouseva etenkin lievien mielenterveyden haasteiden kohdalla.

Itselleni herää kysymys, olemmeko valmiita kantamaan vastuuta, jota äärettömät valintojen mahdollisuudet ja vapautuminen normeista ovat tuoneet? Vai olisiko parempi hienosäätää yhteiskunnallista ilmapiiriä kuin tarjota terapiaa kaikille tarvitseville? Toki aina on niitä ”voikukkaihmisiä”, jotka pärjäävät ja joille tällainen valintojen yhteiskunta tarjoaa vain mahdollisuuksia. He saavuttavat yksilöä korostavassa yhteiskunnassa paljon ja heidän äänensä kuuluu julkisessa keskustelussa. Heidän elämässään on totta tämä lause: Kun vain uskot itseesi ja sitkeästi treenaat ja yrität, niin unelmasi toteutuvat. Mutta kaikki ei ole kultaa, mikä kiiltää. Sisältä päin unelmaelämä saattaa näyttää jatkuvalta uupumuksen vastaiselta taistelulta. Ulkopuolelta emme voi enää päätellä, kuka voi hyvin ja kuka ei. Tiedämme vain, että pahoinvoinnin määrä on kasvussa.

Valitsemme liian usein lyhyen tähtäimen nautinnon pitkäaikaisen hyvinvoinnin kustannuksella

Mikä sitten mättää? Ymmärtääkseni juuri se, että saamme vapaasti valita niin paljon. Me emme tee suurelta osin valintoja sen mukaan, mikä on pitkällä tähtäimellä hyväksi meille vaan sen mukaan, mikä tuntuu juuri nyt hyvältä. Verrattuna aikaisempaan liikumme vähemmän (ei tarvitse nousta sohvalta vaihtamaan kanavaa), kosketamme ja olemme toisten kanssa fyysisesti vähemmän (kaikki katsovat omilta laitteiltaan itseä kiinnostavia ohjelmia) jne. Teoksessaan ”Aivoblues: Miksi voimme huonosti, vaikka kaikki on hyvin” Anders Hansen luonnehtii meidän olevan ensisijaisesti selviytyjiä eikä hyvinvoinnin tavoittelijoita. Tämä johtaa kuitenkin pahimmillaan siihen, että vapaus valita on valinta omaa hyvinvointia vastaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että saadessamme valita itse somessa tai netissä, mitä sisältöä luemme, luemme uhkista ja riskeistä kertovia uutisia. Jotta pysymme hengissä, on meidän oltava valppaana ja tunnistettava mahdollisia uhkia. Näin erilaiset riski- ja uhka-aiheiset tekstit, kuvat ja videot saavat klikkejä, jotka puolestaan tarkoittavat lisää mainostuloja. Tämä puolestaan ohjaa tuomaan esiin lisää uhkista ja riskeistä kertovia uutisia. Ja kun päivät pääksytysten altistumme uhkaaville uutisille, ei ole ihme, että alkaa ahdistaa ja maailma tuntua toivottomalta. Usko parempaan tulevaisuuteen katoaa vähitellen. Valitsemme siis itse itsellemme uutisia, jotka pitkällä tähtäimellä voivat viedä meiltä tärkeimmän, toivon paremmasta. Ratkaisu tähän vaatisi median tarkempaa kontrollia tai mahdollisuutta vaikuttaa somealustojen algoritmeihin. Mutta entä lehdistönvapaus ja yksityisen yrityksen oikeus omiin tuotteisiinsa?

Osaako meistä kukaan valita kuinka monta rautaa kannattaa olla tulessa samaan aikaan?

Meidän on pakko valita, mihin reagoimme eikä se ole helppoa. Aivojemme rakenne on kehittynyt aikana, jolloin ärsykkeitä oli rajattu määrä. Elo on ollut suurimman osan ajasta suurimmalle osalle sen verran rauhallista, että lähes jokaiseen ärsykkeeseen ja mahdollisuuteen on ollut mahdollista reagoida. Nyt, jos reagoimme jokaiseen tarjolla olevaan ärsykkeeseen, on uupumuksen tilan saavuttaminen enemminkin sääntö kuin poikkeus. Tämä on aivojen kannalta hirveän iso muutos. Miten oppia reagoimaan ainoastaan siihen määrään ärsykkeitä, joita oma aivokapasiteetti kestää? Puhumattakaan, miten oppisimme olemaan vertaamatta itseämme superihmisiin, joilla on resursseja sotkea lusikkansa useampaan soppaan kuin meillä muilla?

Kulttuurissa, jossa ihailemme paljon aikaansaavia ihmisiä, tarve rajoittaa voi aiheuttaa huonommuuden tunnetta. Tarvitsemme tukea ja aikaa, jotta aivomme sopeutuvat nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin. Lisäksi tarvitsemme uskoa siihen, että jokainen tekee parhaansa ja se riittää. Ratkaisuina voidaan nähdä esimerkiksi nelipäiväinen työviikko, psykososiaalisen kuormituksen rajoittamisen sääntelyn keinoin kuten vaikkapa älypuhelinten käytön sääntelyn lisäämisen. Mutta, entäpä jos ihmiset haluavat laiskotella? Jos he riittävät sellaisena kuin ovat. Mutta sitten jostain jää paitsi, kun ei ole jatkuvasti tavoitettavissa.

Kun haasteet selvitä nyky-yhteiskunnassa ovat näin syvällä ihmisessä, onko meistä yksinään kantamaan sitä vastuuta, joka nykyinen individualistinen kulttuuri asettaa kannettavaksemme. Olemmeko yksilöllisen kulttuurin tavoittelussa päätyneet ojasta allikkoon? Tiukat normit ovat vaihtuneet turvattomaan rajattomuuteen. Vahvempi johtajuus voi tarjota rajoja, jotta vältymme valinnanvapauden ja vastuun taakalta. Olisihan se ihanaa, kun pelastaja saapuisi valkealla ratsulla veisi turvaan. Mutta valta korruptoi ja lopulta saatamme päätyä takaisin häkkiin, jossa oikea tapa olla ihminen on niin rajattu, että se ajaa nopeasti takaisin pahenevan pahoinvoinnin kierteeseen.

Yhteiskunnallisten ratkaisujen etsiminen ei ole helppoa mutta välttämätöntä

Ratkaisut löytyvät yhdessä. Helppoja ratkaisuja ei ole tarjolla. Joka tapauksessa, mikäli haluamme kääntää mielen hyvinvoinnin laskevan suunnan, joudumme muuttamaan perusteellisesti ajatteluamme ja tapaamme olla ihminen. Muutos sisältää aina luopumista ja uuden ajattelun hyväksymistä. Tässä tapauksessa luopumisesta yksilöä korostavasta kulttuurista. Oma hyvinvointi on erottamattomassa yhteydessä muiden hyvinvointiin. ”Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen” -ajattelu ei enää riitä. On mentävä pidemmälle. Voidaksemme kokonaisuutena hyvin, on ajateltava, että jokaisella on oikeus ja velvollisuus olla osa yhteisöä oman hyvinvointinsa vuoksi. Jokaisesta löytyy jotain, josta voi pitää ja minun tulee osaltani huolehtia, että kaikki pysyvät mukana. Tarvitsemme yhteisön tukea enemmän kuin uskallamme myöntää. Mutta kuka herättelee meidät hakemaan vetäytyneet ja syrjäytetyt mukaan yhteisöön ja olemaan ihmisten kanssa, joista emme niin pidä?

Kaikki tuntuu niin hyhmäiseltä, että asiasta on vaikea saada kiinni. Oman ajattelun rajat tuntuvat tulevan vastaan. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä tuntuu sekavalta, kun selkeitä ratkaisuja ei ole tarjolla. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut tuskaisen hidasta. En vain saa aiheesta kiinni. Tuntuu, että kurkotan kuuseen ja kapsahdan katajaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehkä se riittää, että asiaa yrittää hahmottaa ja pikkuhiljaa ratkaisuja alkaa löytyä….